Olipa kerran, 1990-luvun lopulla, eräs amerikkalainen yritys, joka keksi mainion tavan kerätä tietoa ihmisten kulutustottumuksista. Ideana oli jakaa ilmaisia viivakoodinlukijoita, joilla kuluttajat voisivat skannailla erilaisista lehdistä tai luetteloista löytyviä viivakoodeja tietokoneelleen. Viivakoodit sitten avasivat tuohon koodiin ja tuotteeseen liittyvän internetsivun. Viivakoodien lukemiseen tarvittiin erityinen yrityksen valmistama tietokoneohjelma, koska lukijalaitteeseen oli toteutettu sisäinen ohjelmisto, joka sotki luetun koodin. Näin viivakoodinlukijaa piti aina käyttää tuon tietokoneohjelman kanssa.

Yrityksen tavoitteena oli tarjota ihmisille keino löytää tietoa tuotteista helposti ja samalla itse kerätä tietoa tuotteista, jotka kiinnostivat ihmisiä. Jokaisessa viivakoodinlukijassa oli yksilöllinen sarjanumero, joka lähetettiin tuotehaun yhteydessä eteenpäin. Epäiltiin, että yritys muodosti tietokannan, joka yhdisti skannatut tuotteet ja viivakoodinlukijan omistavan kuluttajan.

Vähemmän yllättäen ihmisiä ei kuitenkaan kiinnostanut skannailla tuotteista tai luetteloista löytyviä viivakoodeja. Tietoa pystyttiin etsimään paljon tehokkaammin hakukoneiden avulla. Lisäksi monet olivat huolissaan yksityisyydensuojastaan. Huolta vahvisti vuoden 2000 syyskuussa sattunut tietomurto, joka tehtiin koodinlukijat toimittaneen yrityksen palvelimille. Lopulta yritys joutui luopumaan ideastaan.

Valmiita viivakoodinlukijoita oli kuitenkin jo tehty valtavat määrät. Kun niille ei enää ollut käyttöä, ne lahjoitettiin pois tai myytiin pilkkahinnalla. Ainoa ongelma lukijassa oli se, että luettua koodia ei saanut laitteesta ulos selväkielisenä.

Elektroniikkaa tuntevat “hakkerit” ratkaisivat viivakoodinlukijoiden arvoituksen nopeasti. Yksinkertaisen laitteistomodifikaation avulla ilmaisen viivakoodinlukijan sai toimimaan normaalilla tavalla. Ilmaiset viivakoodinlukijat kelpasivat ihmisille ja ohjeita modifikaation tekemiseen löytyi netistä runsaasti.

…

Koska laskujen syöttäminen nettipankkiin on melko työlästä ja virhealtista, heräsi ajatus viivakoodinlukijan hankkimisesta. Sellaisen avulla homma sujuisi paljon juohevammin. Ongelmana oli viivakoodinlukijoiden posketon hinnoittelu. Halvimmat laitteet maksoivat noin neljäkymppiä, joka tuntuu melko kalliilta. Ratkaisuna ongelmaan hankin ulkomailta edellä kerrotun tarinan viivakoodinlukijan. Laitteesta joutui maksamaan 15 dollaria, eli noin kympin.

Tilasin oman laitteeni Librarything-nimisestä puljusta Yhdysvalloista. Kyseessä on jonkinsortin kirjakerho, jonka jäsenet pitävät yllä kirjatietokantaa viivakoodinlukijoidensa avulla. Lukijalaite saapui postissa parin viikon kuluttua tilauksesta. Paketista paljastui CueCat-merkkinen kissaa muistuttava laite.

Jotta viivakoodinlukijalla olisi saanut luettua selväkielisiä koodeja, sille täytyi hieman näyttää mattopuukkoa. Hakusanoilla “cuecat declaw” löytyi paljon materiaalia operaation suorittamisesta. Avasin kissan ja katkaisin tietyn piirin viidennen nastan. Leikkauksen jälkeen lukija tuotti selväkielisiä numeroita viivakoodien perusteella. Halpa viivakoodinlukija oli valmis tositoimiin.

Tässä vielä muutama kuva leikkausoperaatiosta:

Kuvat isompana täällä.